Poikaystäväni on 20-vuotias yliopisto-opiskelija. Hän on perusluonteeltaan ujonpuoleinen, oikeudenmukainen ja äärimmäisen herkkä ja empaattinen. Hän on erittäin kiltti ja lempeä. Voisin sanoa, että hän ei ole kovinkaan tyypillinen nuormies. Hän on erittäin syvä ihminen, aivan kaikessa. Hän kiinnostuu erittäin syvästi eri asioista ja pystyy perehtymään niihin tuntikausia. Tämä on ollut ominaisuus, jonka hän on omannut jo lapsena. Kuten aiemmin mainitsin, hän on myös erittäin herkkä ja tuntee huomattavasti intensiivisemmin kuin keskiverto imhinen. Voisin väittää, että hän on pohjimmiltaan varsin melankolinen ihminen ja hänellä on usein taipumuksia uppeutua negaatioon ja pessimistisiin ajatusmalleihin. Luova, mutta itsekuria ja eräänlaista henkistä itsesabotaasia löytyy... hän useimmiten määrittelee "itsearvoaan" koulusuoritusten kautta mikä on huolestuttavaa, mutta toisaalta hyvin tyypillistä yliopisto-opiskelijalle, joka on tottunut menestymään koulussa aina keskinkertaista paremmin.
Meidän suhteemme alkoi ystävyydestä ja kiinnostuksesta kieliä kohtaan. Toisaalta, en ole koskaan kokenut mitään niin emotionaalisesti samaistuttavaa ja syvää, kuin tämän pojan kanssa. Pystyn jakamaan hänen kanssa mistä vain ja se "klikkaaminen" oli vain jotain niin ainutlaatuista. Koin, ettei minun tarvinnut selittää omaa persoonallisuuttani ollenkaan, hän vain jotenkin tajusi minut ja otti elämäänsä sellaisena kuin olin. Minut oli hyväksytty ja nähty, lopulta rakastuttu. Hän pyysi minua tyttöystäväkseni 14.2. ja vastaukseni oli tietysti myönteinen. Kaikki oli mennyt suhteen alussa ja ystävyysvaiheessa oikein tasaisesti ja hyvin. Haluaisin vielä painottaa, että olemme olleet koko tämän ajan etäsuhteessa. Soitamme videopuheluita lähes päivittäin, puhumme reilusti yli 2 tuntia joka päivä (hox. hän on iltauninen joten joskus tekstailu ja soittelu jää) ja meille on muodostunut rutiineja. Laitamme joka aamu hyvää huomenta- toivotuksia ja päivänmittaa jaamme keskenämme hyvin arkipäiväisiä juttuja ja illalla yleensä vietämme aikaa katsomalla esim elokuvaa, lukemalla samaa kirjaa tai keskustelemalla asioista, suht syvällisesti aina... yleensä päädymme videopuheluihin tai normipuheluihin, jotka saattavat kestää joka päivä reilusti yli 3 tuntia... eli toisinsanoen, 2000km:stä huolimatta, me olemme erittäin läheiset.
Asian ytimeen. Suhteessamme on paljon vilpitöntä, mutta myös syvää ja vakavamielistä rakkautta. Suunnattomasti empatiaa ja hyväksyntää, pohjimmiltaan. Yhteisymmärrystä, ei juuri lainkaan argumentteja, ei koskaan riitoja. Se menee siivillä. Pyydetään anteeksi, aina. Turvallisuus on usein läsnä. Unelma parisuhde ja mun ideaali kumppanin piirteitä nää kaikki. Mutta, hänessä on erittäin synkkä ja alakuloinen puoli, joka oireilee nyt vahvasti. Ei ole epäilystäkään, etteiköhän kuuluisi autismikirjoon, hänellä on varsin tyypillisiä piirteitä lapsuudestaan saakka. Mutta, hänellä saattaa olla rinnakkaisdiagnoosi, mikä onkin epävakaapersoonallisuushäiriö. Aivan alussa mietin, että mitä vittua tapahtuu, kun mun rakas ihminen muuttuu yhdessä illassa surulliseksi, vetäytyneeksi ja TIETÄMÄTTÄÄN uhmakkaaksi. Jättää mut itseinhoissaan yksin koko illan ajan ja menee nukkumaan ilman että antaa mun tietää, ja sit mä vaan mietin koko yön, että mitä helvettiä. Miksi yllättäen saat niin Jumalattomia kohtauksia jotkut illat että lamaannut, en saa mitään emotionaalista kontaktia ja koen olevani sellainen elämää ärsyttävä osa-alue, semmonen konsepti. Hän menee erittäin syviin ja itseään sabotoiviin mielentiloihin ja ne projektotuvat minuun sellaisella tavalla, mikä sattuu. Hän ei hauku minua, eikä piikittele tai puukota selkään, mutta antaa olettaa, ettei millään ole väliä. Et mun sanomisilla tai lohduilla ei ole väliä. Yritän jatkuvasti auttaa ja kannatella noita kohtauksia ja mikään ei auta. Se että jättäisin hänet yksin, ei myöskään auta. Se sattuu mua, et mua tarvitaan mut auttamalla heitän vain öljyjä liekkeihin. Jos jättäisin hänet yksin, se tarkoittaisi sitä että olisin "hylännyt" hänet. En koskaan tekisi niin, en koskaan. Mutta tämä kierre on jatkunut helmikuun lopusta saakka, olemme oppineet toisistamme hirveästi mutta olen erittäin puutunut ja väsynyt tähän kierteeseen. Maaliskuussa näitä kohtauksia tuli kolme. Huhtikuussa kerran viikossa ja me pystyimme hoitamaan ja käännyttämään niitä viimeisen parin viikon aikana yhteisillä pelisäännöillä, mutta tänään kaikki meidän sopimukset on hajalla.
1. kohtauksesta mainitaan etukäteen - > ei maininnut
2. kohtauksen aikana soitetaan (se auttaa suuresti) - > emme soittaneet
3. nukkumaanmenosta mainitaan - > ei kertonut minulle, katosi itse.
olen todella väsynyt ja uupunut. lupasin jaksavani, mutta en kertakaikkiaan jaksa. mutta olen niin rakastunut tuohon ihmiseen, jolla sattuu olemaan tämä sairaus. hän ei ole sairautensa, tiedän. mutta se pilaa elämäni pikkuhiljaa. se vie minulta suunnattomasti energiaa, olen koko ajan epäluottamuksessa, en ole koskaan ennen ollut ahdistunut mutta nyt olen ollut. olen ollut lähellä saada paniikkikohtauksen kerran. mutta suhteessa on niin paljon kauneutta, syvyyttä, keveyttä ja terveyttä. mutta nämä raskaat vaiheet ovat lähes suunnattoman syvät. sabotaasiakin näkyy, mikä ei ole kaukosuhteelle hyvä merkki. olen ennen ollut varma seuraavasta aamusta, en voi sanoa samaa enää. pelottaa. mitä teen? syntynyt.psykoanalyytikoksi
Nuorisotiedottaja Stinke Vastaa
Moikka ja kiitos yhteydenotostasi!
Kiva, että löysit sivuillemme ja tukeuduit meihin henkilökohtaisessa asiassasi. <3
Ihan ensinnä haluan sanoa, että hienoa, että haet apua jo tässä vaiheessa. Kerrot itse, että tämä on ensimmäinen vakava parisuhteesi. Viestistäsi kuultaakin läpi, että suhde on sinulle vakava, tärkeä ja poikaystäväsi hyvin rakas. Koet kuitenkin jo kolmen kuukauden seurustelun jälkeen selkeää uupumusta ja kirjoitat tekstisi lopussa tuntemastasi pelosta.
Puhut poikaystävästäsi hyvin kauniisti ja uskon, että välillänne vallitsee syvä yhteys. Minussa heräsi kuitenkin huoli jaksamisestasi sekä siitä, onko tyttöystävän roolisi vaihtumassa tukihenkilön rooliin.? Totta kai parisuhteessa ja rakkaussuhteessa toisen ymmärtäminen ja tukeminen on äärimmäisen tärkeää, mutta kuvaamasi tilanne ei kuulosta vastavuoroiselta. Haluan myös muistuttaa, että diagnoosit tai erilaiset mielenterveyden häiriöt, kuten masennus tai persoonallisuuden korostuneet piirteet (esim. epävakaus) eivät ole tekosyitä kohdella toista ihmistä toistuvasti huonosti.
Onko poikaystävälläsi hoitokontakti johonkin ammattilaiseen? Jos ei ole, olisi hyvä, että hän hakeutuisi juttelemaan jonnekin ja pääsisi juttelemaan jollekulle. On hyvä, että jaatte asioita avoimesti, mutta läheisinkään ihminen ei saa muuttua toisen roskakoriksi. Mielenterveyshaasteisiin tulee saada apua ja hoitoa, ja niitä on saatavilla. Sinä et voi toista ihmistä parantaa, vaikka rakkaudella ja vuorovaikutuksellisissa suhteissa ihminen voikin eheytyä. Kukaan muu ei kuitenkaan voi työtä toisen ihmisen puolesta tehdä.
Olet selkeästi kyvykäs, analyyttinen ja tarkkanäköinen. Minun on kuitenkin kysyttävä, onko poikaystävälläsi diagnooseja, vai perustuvatko diagnoosit sinun arviointeihisi? Voiko olla, että poikaystäväsi käytökselle on muukin syy kuin epävakaus. Voisiko hän olla vain hyvin kuormittunut, stressaantunut tai masentunut, vai onko hän epävakaan diagnoosin saanut?
Mikäli hänellä on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus, tilanne ei tule luultavimmin korjaantumaan hetkessä tai käden käänteessä. Persoonallisuushäiriöitä voi hoitaa ja niihin voi saada hyvää ja kohdennettua apua, mutta toisin kuin elämäntilanteet, häiriöt eivät korjaannu kovin nopeasti. Mikäli siis päätät jatkaa tässä parisuhteessa, on sinun tärkeää huomioida entistä paremmin oma jaksamisesi.
Epävakaan ihmisen kanssa seurustellessa omien rajojen tunteminen ja niistä kiinni pitäminen on tärkeää. Joskus toisen läheisen ihmisen voidessa huonosti, voi käydä niin, että itsekin alkaa voida huonosti, jos intensiivisesti keskittyy vain toisen vointiin. Tällöin on riskinä sairastua läheisriippuvuuteen.
Siksi onkin erittäin tärkeää, että nukut hyvin, syöt hyvin, liikut ja ennen kaikkea pidät huolta myös muista ihmissuhteistasi. Ystävistäsi, perheestäsi ja harrastuksistasi. Tee asioita, joista nautit! On tärkeää, että teet arjestasi merkityksellistä, huolehdit siitä, että parisuhteesi ulkopuolella on elämää ja keskitytte parisuhteessannekin välillä niihin mukaviin asioihin, jotka teidät alun perin on yhteen tuonut. (Esim. jaettu kiinnostus kieliin!)
Ehdotan myös sellaisia sääntömuutoksia, että mitä jos poikaystäväsi saadessa kohtauksen, sinä menisitkin sovitusti lenkille ja keskittyisit ihan muihin asioihin? Poikaystäväsi saisi tilaa ja saisi ottaa sinuun sitten yhteyden, kun kokisi olonsa vastaanottavaiseksi? Samalla sinäkin saisit asioihin kaivattua etäisyyttä. Etäisyyttä ei aina kannata tai tarvitse pelätä, vaan joskus etäisyys voi tuoda lähemmäs!
Parisuhteessa, vaikka parisuhteen osapuolilla olisikin diagnooseja, on kommunikaatio ja kompromissit tärkeitä. Myös sinulla tulisi olla turvallinen olo ja sinun tarpeidesi tulisi tulla kohdatuiksi, sinun nähdyksi ja kuulluksi asioidesi kanssa. Nyt kehotankin sinua ottamaan asiat puheeksi poikaystäväsi kanssa. Mitä hän ehdottaa? Entä ystävyyden mahdollisuus?
En voi ottaa tämän enempää kantaa, mutta kuulen mielelläni sinusta lisää, jos haluat jakaa ajatuksiasi tai tunteitasi anonyymisti. Olisi myös hyvä, jos uskaltautuisit juttelemaan jollekulle turvalliselle ihmiselle näistä asioista, jotta et jää yksin ajatustesi kanssa.
Toivon sinulle ja poikaystävällesi kaikkea hyvää! Halit,
t. Stinke
Kommentit
Kukaan ei ole vielä kommentoinut tätä sivua.
Lähetä kommenttisi