Ihmissuhde: poikaystäväni on epävakaa

Olen 18-vuotias tyttö ja olen elämäni ensimmäisessä vakavassa parisuhteessa. Olemme seurustelleet pian kolme kuukautta ja minulla on erittäin moninaiset tunteet tästä suhteesta. Lyhyesti sanottuna tämä on ollut minulle kuormittavaa, koska poikaystäväni on epävakaa.

Poikaystäväni on 20-vuotias yliopisto-opiskelija. Hän on perusluonteeltaan ujonpuoleinen, oikeudenmukainen ja äärimmäisen herkkä ja empaattinen. Hän on erittäin kiltti ja lempeä. Voisin sanoa, että hän ei ole kovinkaan tyypillinen nuormies. Hän on erittäin syvä ihminen, aivan kaikessa. Hän kiinnostuu erittäin syvästi eri asioista ja pystyy perehtymään niihin tuntikausia. Tämä on ollut ominaisuus, jonka hän on omannut jo lapsena. Kuten aiemmin mainitsin, hän on myös erittäin herkkä ja tuntee huomattavasti intensiivisemmin kuin keskiverto imhinen. Voisin väittää, että hän on pohjimmiltaan varsin melankolinen ihminen ja hänellä on usein taipumuksia uppeutua negaatioon ja pessimistisiin ajatusmalleihin. Luova, mutta itsekuria ja eräänlaista henkistä itsesabotaasia löytyy... hän useimmiten määrittelee "itsearvoaan" koulusuoritusten kautta mikä on huolestuttavaa, mutta toisaalta hyvin tyypillistä yliopisto-opiskelijalle, joka on tottunut menestymään koulussa aina keskinkertaista paremmin.

Meidän suhteemme alkoi ystävyydestä ja kiinnostuksesta kieliä kohtaan. Toisaalta, en ole koskaan kokenut mitään niin emotionaalisesti samaistuttavaa ja syvää, kuin tämän pojan kanssa. Pystyn jakamaan hänen kanssa mistä vain ja se "klikkaaminen" oli vain jotain niin ainutlaatuista. Koin, ettei minun tarvinnut selittää omaa persoonallisuuttani ollenkaan, hän vain jotenkin tajusi minut ja otti elämäänsä sellaisena kuin olin. Minut oli hyväksytty ja nähty, lopulta rakastuttu. Hän pyysi minua tyttöystäväkseni 14.2. ja vastaukseni oli tietysti myönteinen. Kaikki oli mennyt suhteen alussa ja ystävyysvaiheessa oikein tasaisesti ja hyvin. Haluaisin vielä painottaa, että olemme olleet koko tämän ajan etäsuhteessa. Soitamme videopuheluita lähes päivittäin, puhumme reilusti yli 2 tuntia joka päivä (hox. hän on iltauninen joten joskus tekstailu ja soittelu jää) ja meille on muodostunut rutiineja. Laitamme joka aamu hyvää huomenta- toivotuksia ja päivänmittaa jaamme keskenämme hyvin arkipäiväisiä juttuja ja illalla yleensä vietämme aikaa katsomalla esim elokuvaa, lukemalla samaa kirjaa tai keskustelemalla asioista, suht syvällisesti aina... yleensä päädymme videopuheluihin tai normipuheluihin, jotka saattavat kestää joka päivä reilusti yli 3 tuntia... eli toisinsanoen, 2000km:stä huolimatta, me olemme erittäin läheiset.

Asian ytimeen. Suhteessamme on paljon vilpitöntä, mutta myös syvää ja vakavamielistä rakkautta. Suunnattomasti empatiaa ja hyväksyntää, pohjimmiltaan. Yhteisymmärrystä, ei juuri lainkaan argumentteja, ei koskaan riitoja. Se menee siivillä. Pyydetään anteeksi, aina. Turvallisuus on usein läsnä. Unelma parisuhde ja mun ideaali kumppanin piirteitä nää kaikki. Mutta, hänessä on erittäin synkkä ja alakuloinen puoli, joka oireilee nyt vahvasti. Ei ole epäilystäkään, etteiköhän kuuluisi autismikirjoon, hänellä on varsin tyypillisiä piirteitä lapsuudestaan saakka. Mutta, hänellä saattaa olla rinnakkaisdiagnoosi, mikä onkin epävakaapersoonallisuushäiriö. Aivan alussa mietin, että mitä vittua tapahtuu, kun mun rakas ihminen muuttuu yhdessä illassa surulliseksi, vetäytyneeksi ja TIETÄMÄTTÄÄN uhmakkaaksi. Jättää mut itseinhoissaan yksin koko illan ajan ja menee nukkumaan ilman että antaa mun tietää, ja sit mä vaan mietin koko yön, että mitä helvettiä. Miksi yllättäen saat niin Jumalattomia kohtauksia jotkut illat että lamaannut, en saa mitään emotionaalista kontaktia ja koen olevani sellainen elämää ärsyttävä osa-alue, semmonen konsepti. Hän menee erittäin syviin ja itseään sabotoiviin mielentiloihin ja ne projektotuvat minuun sellaisella tavalla, mikä sattuu. Hän ei hauku minua, eikä piikittele tai puukota selkään, mutta antaa olettaa, ettei millään ole väliä. Et mun sanomisilla tai lohduilla ei ole väliä. Yritän jatkuvasti auttaa ja kannatella noita kohtauksia ja mikään ei auta. Se että jättäisin hänet yksin, ei myöskään auta. Se sattuu mua, et mua tarvitaan mut auttamalla heitän vain öljyjä liekkeihin. Jos jättäisin hänet yksin, se tarkoittaisi sitä että olisin "hylännyt" hänet. En koskaan tekisi niin, en koskaan. Mutta tämä kierre on jatkunut helmikuun lopusta saakka, olemme oppineet toisistamme hirveästi mutta olen erittäin puutunut ja väsynyt tähän kierteeseen. Maaliskuussa näitä kohtauksia tuli kolme. Huhtikuussa kerran viikossa ja me pystyimme hoitamaan ja käännyttämään niitä viimeisen parin viikon aikana yhteisillä pelisäännöillä, mutta tänään kaikki meidän sopimukset on hajalla.
1. kohtauksesta mainitaan etukäteen - > ei maininnut
2. kohtauksen aikana soitetaan (se auttaa suuresti) - > emme soittaneet
3. nukkumaanmenosta mainitaan - > ei kertonut minulle, katosi itse.

olen todella väsynyt ja uupunut. lupasin jaksavani, mutta en kertakaikkiaan jaksa. mutta olen niin rakastunut tuohon ihmiseen, jolla sattuu olemaan tämä sairaus. hän ei ole sairautensa, tiedän. mutta se pilaa elämäni pikkuhiljaa. se vie minulta suunnattomasti energiaa, olen koko ajan epäluottamuksessa, en ole koskaan ennen ollut ahdistunut mutta nyt olen ollut. olen ollut lähellä saada paniikkikohtauksen kerran. mutta suhteessa on niin paljon kauneutta, syvyyttä, keveyttä ja terveyttä. mutta nämä raskaat vaiheet ovat lähes suunnattoman syvät. sabotaasiakin näkyy, mikä ei ole kaukosuhteelle hyvä merkki. olen ennen ollut varma seuraavasta aamusta, en voi sanoa samaa enää. pelottaa. mitä teen? syntynyt.psykoanalyytikoksi