Kaikki surevat omalla tavallaan

07.02.2019

Ei ole oikeaa tai väärää tapaa, kaikkien tulee saada tehdä niin kuin heistä tuntuu parhaalta. Eri seurassakin voi surra eri tavalla.
Asioita, jotka vaikuttavat siihen kuinka suremme, on itse tapahtuma, millaisia olemme ihmisinä, ikä, aikaisemmat kokemukset ja taidot, myös saatava tuki voi vaikuttaa.

Syyllisyyden tunteminen on myös tavallista, melkein kaikki tuntevat syyllisyyttä jollakin tapaa. Voi ehkä tuntea, että olisi ollut parempi jos itse olisi kuollut – miksi minä saan jatkaa elämääni, muttei hän? Miettii ehkä jokaista pientä yksityiskohtaa viimeisistä tapaamisista, mitä olisi tai ei olisi pitänyt tehdä. Asioita katuu ja tuntuu kauhealta, kun tietää, ettei mitään voi muuttaa enää. Mutta tietenkin tämän ihmisen kanssa voi vielä jutella, vaikkei hän istukaan edessämme, kyllä selvittämättömistä asioista voi vielä jutella ja selvittää. Kuolleelle voi selittää ja kertoa tunteistaan ja ajatuksistaan. Se voi olla myös surutyön vaihe, asia joka helpottaa hyväksymistä ja ylipääsemistä.

Tavallisia reaktioita suruun on esimerkiksi:

  • Keskittymisvaikeudet
  • Että suuttuu ja ärsyyntyy helposti
  • Mielialanvaihtelut
  • keho on ihan voimaton
  • Nukkumisvaikeuksia
  • välinpitämätön olo
  • Keho on kipeä
  • Ongelmia syömisen kanssa
  • Miten jaksaa eteenpäin?

Kaikilla on omat tapansa päästä eteenpäin. Tässä seuraa muutamia asioita, jotka eivät välttämättä sovi sinulle yhtään, mutta saattaa osua juuri oikeaan jollekin muulle:

Yleensä tarvitsemme rauhaa ja levollisuutta ajatustemme ja tunteidemme kanssa. Tarvitsemme aikaa kaiken tapahtuneen miettimiseen ja omien tunteiden tunnusteluun ja jatkon ajatteluun. Voi tuntua mukavalta pitää muita ihmisiä, perhettä, ystäviä tai jotain ihan muuta, ympärillään. Jos haluaa puhua, on joku paikalla, ja jos haluaa olla hiljaa, on silti muita ihmisiä joiden kanssa voi istua omissa ajatuksissaan. Monesta tuntuu raskaammalta olla yksin ja kantaa kaikkea sisällään.

Osaa auttaa, että saa tuulettaa ajatuksiaan ja tunteitaan muiden kanssa. Mutta muista, että meillä on kaksi korvaa ja yksi suu. Kun istuu muiden surevien kanssa, voi olla hyvä kuunnella välillä puhumisen sijaan. Voi tuntua siltä kuin kukaan ei ymmärtäisi, ne ovat ihan normaaleja tunteita. Jollakin on ehkä ihan outoja ohjeita tai hän vain höpöttää hermostuneesti. Se on yleensä merkki siitä, etteivät he tiedä miten olla tai mitä sanoa.

Omia ajatuksiaan voi olla mukava kirjoittaa paperille. Muistoja, mietteitä ja tunteita. Siten voi saada enemmän perspektiiviä tunteisiinsa, se on myös tapa käsitellä koko asiaa. Kuolleelle voi kirjoittaa tunteakseen että on saanut kaiken haluamansa sanottua.

Jos jännittää itseään ja keho tuntuu kipeältä tai kärsii univaikeuksista, voi auttaa olla ulkona raikkaassa ilmassa. Pitkä kävely kauniissa luonnossa voi olla kuin pumpulia sielulle.
On myös tärkeää, ettei kaiva itseään suruun ja murheeseen. On ihan oikeasti okei tehdä sellaista mikä on kivaa, sellaista jota tykkää tehdä ja joka jopa saa vähän nauramaan. Surua ei tarvitse ajatella koko ajan. Suremista ei vähennä se, että välillä voi olla iloinenkin. Menehtynyt ei varmasti haluaisi, että istut ja itket silmät päästäsi aamusta iltaan.

Niinkin voi olla että suru on osa meitä koko loppuelämämme surullisen tapahtuman jälkeen. Koko elämämme voi muuttua eikä palaa koskaan samanlaiseksi. Mutta suru tulee myös muuttumaan ja ajan mittaan tulee kaikesta helpompaa hyväksyä. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta oppii jatkamaan elämäänsä. Monet tapaavat sanoa jakavansa elämän tapahtunutta ennen ja jälkeen olevaan elämään.
Viimeiseksi, ei saa pelätä ottaa yhteyttä ammatti-ihmisiin jos tuntuu, ettei jaksa jatkaa eteenpäin yksin. Psykologit, kuraattorit ja muut auttavat kun ei enää selviä yksin. Heidän tehtävänään on antaa tukea ja voimaa jatkamiseen. Auttaa löytämään uusia tapoja elää. Tarvittaessa löytyy myös lääkkeitä, sitäkään ei saa pelätä. Jos lääkärin mielestä tarvitsee muutakin apua kuin vain keskustelua, voi heihin luottaa. Meidän Apua!-sivuiltamme löytyy sekä chatteja että puhelinpäivystyksiä jne. mihin voi ottaa yhteyttä.

Teksti: Ungdomsinformatören Sanna

Back